<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kuuntelen tässä samalla Kamelotia - kuten otsikosta ehkä joku huomaakin - ja mietiskelen, miten kummassa olen päätynyt tähän.

Siis tällaiseen tilanteeseen elämässäni.

 En väitä, että asiat olisi jotenkin huonosti, pikemminkin melko hyvin.

Välillä tietenkin (vähän turhan usein minusta) tuntuu, kuin kaikki olisi ihan surkeasti.

 Mutta nyt kun ajattelen, niin tiedän, etten saisi olla niin kielteinen.

Aivan liian monet nuoret nykyään sortuu tällaiseen angstaamiseen, mie muiden mukana, en kiellä sitä, kun en kuitenkaan loppujen lopuksi pysty kiistämään tosiasioita.

 Myönnän senkin, että mie pelkään.

Kokoajan, ja monia, liian monia asioita.

 Pelkään, että jonain päivänä mie herään, ja tajuan tän kaiken olleen unta.

Mulla on nyt ystäviä, oikeita ystäviä, jollaisia mulla ei koskaan ennen ole ollut.

 Antaisin mitä vain, että saisin pitää nämä itselläni ikuisesti.

Ikuisuus on pitkä aika, kyllä mie sen tiän.

 On mahdollista, että kymmenen vuoden päästä mie en enää pidä yhteyttä yhtenkään ystävistäni.

 En menisi vannomaan, ettei niin tule käymään, vaikka tahtoisinkin.

 

Vuosi sitten mie en tuntenut näitä ihmisiä, ja nyt kun pysähdyn muistelemaan,

Niin mie olin silloin todella onneton.

 Olin yksin, enkä tuntenut kuuluvani mihinkään, kaikki mitä tapahtui, oli mulle yhdentekevää, koska mulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään menetettävää.

 Mutta sitten mie tutustuin Komulaiseen, joka tuli minun kans samalle luokalle yläasteella.

Aluksi me oltiin vain kavereita, ei sen kummempaa, eikä mitenkään läheisiä.

 Mulla ei ole mitään muistikuvaa, missä vaiheessa meistä sitten tosiaan muotoutui parhaat ystävät.

Eikä sillä oikeastaan ole väliä, tärkeintä on, että me nyt ollaan sitä.

 Että Bictrol pieni, mie en ole unohtamassa sinua<3

Vaikka me ollaan erilaisia, eikä ehkä aina ymmärretä toisiamme, niin vastakohdat täydentää toisiaan.

 

 Muutenkin mulla menee nyt hyvin, mutta aina ei vain osaa arvostaa sitä, mitä mulla on nyt,

Vaan toivoisi, että olisi jotain enemmän.

 Yritän päästä siitä eroon, ja suosittelen lämpimästi muillekin.

 

Tämä jää nyt hieman lyhyeksi, mutta ymmärrätte kai ajatuksen?

Että ei kannata sortua synkkyyteen, vaan yrittää ajatella positiivisesti, aina on varmasti joku, joka rakastaa.

 Pitäkää hei kiinni ystävistänne, ja muistakaa aina sanoa niille, kuinka paljon välitätte, koska ikinä ei tiedä millon näätte viimeisen kerran.