Viime yö oli aika raskas, mien muista koska olis viimeksi ollu semmosta.
 Että olis vain maannu paikallaan, ja tärissy, ko ei voi heitellä tavaroita.
Itkeny ko ei voi huutaa.

Ja onhan se typerää. 
 Mie tiän sen itekin.
Eräs sanoo, että mulla olis syy olla vihanen, mutta ei mulla ole.
 Muutako itelleni korkeintaan.

Ei sais koskaan haluta tehdä asioita kunnolla,
 menee hetki ohitse.

Oksetti silti aamulla, nouseminen tuntu mahottomalta.
 Silmät turvonnu, ja olo muutenki täys paska.

Mie toivoisin, että vois rehellisesti sanoa, niinkö asiat on.
 Ei mulle tarvi valehella, että minusta välitetään enemmän ko jostain muusta.
Jos sille toiselle sitten sanotaan just samoin.

"Vihaan heikkouden tunnetta
Ja sitä, kuinka pitkälle
Se voi heittää varjonsa.
Vaikka järkisyiden loisteella
Sitä kuinka korventaa,
Se ei suostu kuolemaan.

En tahdo koskaan nähdä
Sen maahan virtaavan,
Sillä tämä maa, vaikkei kukaan tunnusta,
On huoria mustanaan -
Jokaisella hintansa. "