Minun sukupuussa ei koskaan ole ollu kamalasti kehumista.
 Jos mien olis kuten isäni, molisin kuten äitini, tai sen veljet.
Mien tiä, onko se paljon parempi, jos valittavana on kaksi ääripäätä.
 Joko "minä tiedän kaiken paremmin kuin sinä, ja saan tasantarkkaan sen mitä haluan"-asenne,
tai se, ettei osaa lähteä edes silloin, kun tahtoisi, vaikka pitäisikin.
 Kun ei pysty sanomaan omaa mielipidettään pelossa.

En mie voi syyttää kaikista minun vioista vanhempia, kyllä mie sen tiän.
 Minun äiti on ihana ihminen, ja mulle tärkeä, vaikkei me aina puhuta.
Isää mie voin kiittää melkein kaikista luonteepiirteistäni.

 Ennen mulle oli hankala myöntää, että olisin niinkö se.
Mien halunnu olla, ja yritin tehjä mahollisimman paljon toisin, ettei kaikki se yhtäläisyys näkyis.
 Nyt mie tiän, että se on minussa.

 Enhän mole koskaan halunnu muuta ko kaiken, hinnalla millä hyvänsä,
Ja mie ymmärrän, ettei kaikki osaa elää sen - minun - kans.
 En mole ehkä aina antanu ihmisille tarpheeksi selvää kuvvaa ittestäni, mutta nyt mie haluan, että te näettä, vaikka mien ennen halunnu.
Mie toivon, että te näkisittä -kuten tet varhmaan nyt näettäki, sen perusteella miten mie olen käyttäytyny- etten mie ole niin hyvä, ko te luuletta.
 En mole fiksu ja kiva ja mukava ja yhteistyökykynen.
En oikeastaan mitään niistä.
 On helpompi näytellä tiettyyn pisteeseen asti, ko näyttää mitä oikeasti sisältää, vai?
No, mie olen täynnä matoja, käärhmeitä ja niiden munia.
 
Joskus mie uskon, etten mie ossaa sanoakaan muutenko pahasti.
 Tottapuhuakseni, toisinaan mie nautin siitä, muitten loukkaamisesta.
En siksi, että se tekis minun oman olon paremmaksi, vaan koska se on mulle luontaista.

Joku vois sanoa tätä huonoksi tuuriksi, guess.

 Niin, mie vihaan pyytää anteeksi, mien koskaan oppinu sitä pienenä, mutta mie yritän, vaikken mien edes ole varma, keltä mie pyyän.
Varhmaan kaikilta,jotka ei ymmärrä minua, tai joita mien ole ymmärtäny.
 Tai ehkä se vain tekee minun olon helpommaksi.

Antheeksi.