Vetääpä elämä taas vakavaksi. Tiedättehän? 
Sattuu, satuttaa, ai ai ai ai.
Just kun hetken tuntuu, että mennee hyvin, niin jotkut saa aikaan asioita, jotka sattuu niihin, ja samalla minuun. Hassua.
Ei tietenkään kukaan tahallaan satuta ketään, mutta niin siinä vain aina käy.
Se kasvattaa, kyllä mie tiän, ja mie toivon, että nämä ihmisetkin tietää sen.
Ymmärtää, että vaikka tämä nyt tuntuu niistä pahalta, niin elämä jatkuu, ja ehkä joskus ne voi olla kuten ennenkin.
Ei kannata edes yrittää, ennenko on 100% valmis siihen. Ei tarvi leikkiä vahvempaa kuin on.

_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-

Mie tahdon tuntea teidät.
Haluan oppia tietämään ketä tet oletta, ja mitä tet elämältä haluatta.
Ihan oikeasti, en vain uteliaisuuttani, vaan koska mie haluan oppia tuntemaan teijät ja teän kautta itteni.
Enkä mie voi oppia sitä, itseäni, ennenko tunnen ihmiset, joita mulla on lähellä.
Te oletta mulle jokainen pieni pala minua, minun persoonaa.
Mie peilaan itteni teihin, en ulkoisesti, mutta sisältä.
Ja kun mie joskus olen saanut kuulla, olevani jollekin "esikuva", se säikäyttää minut.
Miten kukaan voi kattoa minua niin, että haluais olla kuten mie, kun mie en voi kattoa aina itse itseäni ja sanoa, että haluan olla juuri kuten olen? Yleensä voin, mutten aina.
Kun ihmettelin tätä ääneen, Mikä minussa on esimerkillistä, Maija sanoi, että "Se kun sie olet aina niin iloinen ja hymyilet, etkä näytä, vaikka olisit surullinen."
Tai jotenkin näin. Mutta onko se sitten ihailtavaa?
Hymyillä ja nauraa, kun tekis mieli itkeä?

Älkää ihmiset ottako minusta mallia.
Kun tet ehkä luuletta, että mie osaan pitää itteni kasassa, se ei ole totta.
Mie olen aina ihan rikki. Pieninkin vastoinkäyminen vie multa jalat alta.
Enkä mie aina ole heti valmis nousemaan

Ja sie sen sanoit. Laitoit minut uskomaan. Olen nukkesi. Mie jaksan kyllä.

Riko minut.