<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Tiedättekö  kuinka rumaa se on, kun ihminen ei pysty katsomaan itseään silmiin?

Oletteko kenties eläneet sellaisia hetkiä?

 

 Mie elän sitä parhaillaan.

Ei ole terveellistä, kun välttelee itseään, toivoo vain, että päivät vierii nopeasti ohi, ilman että mikään tuntuu missään.

 Ja kuitenkin ei tahdo mitään niin kovasti, kuin tuntea jotain.

Ilmaista itseään, huutamalla, itkemällä, potkimalla.

 Tietäen, että ainut asia mitä voi tehdä, on nauraa.

 

 Jotenki olen onnistunut vääntämään tämän siihen kaavaan,

että nauru ja ilo kuulostaa minun korviin kuvottavalta.

 Kun sitä tekee liikaa, se ei ole enää hauskaa.

Menee maku, kyllästyy. Tiedättehän?

 

 Elämä tuntuu halvalta, vaikka se on kalleinta mitä ihminen omistaa.

Ainut asia mistä voit itse päättää, on miten käytät sen.

 Ja nekin valinnat on rajallisia.

 

Enkä mie halua valittaa, vaikka tiedän tekeväni sitä.

 Puhun, ja kirjoitan kuin elämäni olisi täysin perseestä, kaikki surkeasti.

Mutta ei se niin ole.

 Mie olen suhteellisen normaalista perheestä ja elänyt suhteellisen onnellisen lapsuuden.

Kuitenkin, kaikki on suhteellista.

 

 Elämässä ei mikään ole varmaa.