Syysloma on nyt virallisesti alkanut, tosin se kestää vain hetken.

Mie en ole vielä edes ehtinyt tiedostaa, että syksy on tullut.

 Olen kai elänyt jossain purkissa, tai kulkenut vain silmät kiinni.

Jälkimmäinen lienee todennäköisempi vaihtoehto.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Yhtäkkiä sitä vain sai huomata, että lehdet tippui puista, kaikkialla on harmaata ja kylmää.

Pakkanen nipistelee aamulla kasvoja, eikä jää sula lätäköistä vielä päivälläkään.

 Mie pidän syksystä, siitä, kun ruohonkorret on jäässä, teiden hiekka ei liikahda vaikka tulee.

Se on jotenkin tosi kaunista, ja samalla rumaa.

 Katsoa, kun luonto kuolee, rapistuu silmissä.

En pidä talvesta, mutta silti, pidän syksystä.

 Vaikka syksy enteilee talvea, valmistelee meitä sen tuloon.

Olen kai taas ristiriidassa itseni, ja kaiken muunkin kanssa.

 

 Onko siinä jotain uutta?

 

 Tuskinpa, mutta jaksan aina yllättää itseni sillä, miten moniselitteinen ihminen olenkaan.

Autuas itserakkaus?

 Nääh, oikeamminkin itsensä tutkiskelu.

 

 Olen hankala, mutta asian ydin oli se, etten tajua, mihin aika on mennyt?

Kuka varasti syksyni?

 Ruskan, ja kaiken muun, minkä seuraamiseen yleensä riittää aikaa.

Nyt kaikki on vain virrannut ohi.

 

 Tunnen itseni petetyksi.