<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Onko mahdollista, että kaipaa jotain, mitä ei edes ole mulle olemassa?

Kun on paha olla, eikä tiedä, ei pysty tajuamaan, mikä on hätänä.

 Lähiaikoina on tapahtunut kauheasti asioita, jotka on syöneet koko meijän ystäväpiiriä sisältä päin.

 Tiettyihin ihmisiin nää asiat on vaikuttaneet enemmän, toisiin vähemmän.

ite mie en enää tiedä mihin joukkoon kuulun.

 Kyllähän kaikki tämmönen järkyttää tietenkin, vaikkei tuntisi, tai mitään.

Mie en jaksa kuunnella enää, olen kauhean kyllästynyt koko hommaan.

 Ja aina kun joku tulee puhumaan mulle asiasta, mulla on kamala ikävä jonnekin, sellasten ihmisten seuraan, jotka ei puhuis mulle tästä asiasta sanallakaan.

 okei, joskus tuntuu, että olis parasta jos kukaan ei yleensäkään puhuis mulle.

Mulla on nykyään koulussa kokoajan yltyvä päänsärky, joka ei hellitä sitten millään.

 

 Entä sitten elämä muuten vaan?

Jos unohdetaan kaikki tämä paska, josta en saa enkä halua puhua, mutta josta kertominen on pakollista, jos haluan selostaa tuntemuksiani.

 Ystävien kanssa menee öö, miten sattuu.

Joo, se on oikea ilmaisu, mie en tiiä mitä on tapahtunut niille tyypeille, joiden kanssa olin vielä viime lukuvuonna.

 Miksi en olekaan niiden kanssa enää?

Onhan siihen vastauksia, moniakin.

 Periaatteessa kaikki ongelmat johtaa jollain tapaa tähän samaan pisteeseen.

Komulainen ja Sanna, ai että, minun elämän valot. Mitä mulla olis ilman niitä?

 Ei niin kauhean paljon, vaikka mie en haluakaan tehdä ittestäni marttyyria.

Blääh, kauhean vaikeeta.

 Vois vaikka tosiaan hukuttautua siihen itsesääliin, tai mitä vain.

 

Kamala angsti, mistähän tämä johtuu?

Ehkä mine olen vain väsynyt. Elkää lapset pienet välittäkö.

Joskus hamaassa tulevaisuudessa tulee taas jotain viisaampaakin ehkä.