Ja oikeastaan, kuinka moni meistä voi väittää, että olis täysin tyytyväinen omaan olotilaansa juuri nyt?
Siihen, mitä tuntee, ja miten voi, ulkoa ja sisältä.
 Mien voisi. Tai ehkä, mutta se olisi valhetelemista, ja vaikkei mulle opetettu kotona, että valehtelu on rumaa, mie tiän että se on.
Se tekkee ihmiset kipeiksi, satuttaa niitä ja repii niiltä kaikki haavat auki.
 Ei ehkä valhe, mutta sen paljastuminen.
Eikä varmaan ole montakaan suurempaa valhetta, joka olis jääny paljastumatta. Se on karman laki.

Molen kuunnellu omaa päätäni tarpeeksi kauan sanoakseni, että kun jonkin asian tahtoo unohtaa, siitä tulee pakkomielle.
 Ajatus, joka pyörii ja pyörii.
Ainut ajatus.
 Kaikki muu tuntuu olevan jossain poissa. On vain se yksi, se ainut, jota ei tahtoisi ajatella.

Puhuessani tänään psykotätöseni kanssa, se sanoi, että ymmärtää, ja mie yllätyin.
 Kai, tavallaan. Ko osasin vain selittää asian niin, että se tuli, ilman itkua tai hampaiden kiristelyä.
Kliinisesti. Tässä se on. Siinä kaikki.
 Niinhän se on helpompaa, etenki julkisilla paikoilla.
Perjantaina näkee sitten, miten monta keskustelua mie kestän ennen ko hajoan. Nykyään yksi ihminen ei enää riitä, mie tarvin useamman.
 Kuuntelemaan minua ammatikseen. Kaksi riittänee?

Ja ne sanoo sinä et ole maailma

Koska siet ole. Mien tarvi sinua.

"Käske miestäsi pukeutumaan
Che Guevaraan
Kun te kaadutte sänkyyn
Hetkeksi toisiko se sitä vaaraa
Joka vatsassa päättyi silloin
Kun me silmät mustalla maalasimme
Tupakkapaikalla kapinoimme
Sitä konetta vastaan raivosimme."

 - Happoradio