Mie näin sitä tänhään, ja mie tulin surulliseksi.
 Se näytti niin pieneltä, ja niin eksyneeltä. Ja kauhean surulliselta.
Mien tienny mitä tehjä. Molisin halunnu vain juosta ulos, ja halata sitä. Mutta mien voi, enkä mie ehkä sittenkään haluais.
En haluais, jos mie ajattelisin, mutta mien ajattele silloin, ko siihen sattuu.
 
 Mie ajattelen vain ko minhuun itteen sattuu.
Vain silloin mie ossaan harkita, että mitä tehen. Ossaan pelätä ja miettiä, mikä lopulta rikkoo minut, jos mie teen niin.
Ko johonki semmoseen sattuu, joka on mulle tärkeä, mien ajattele, mikä rikkois minut.
 Koska mie ajattelen silloin vain sitä, miten pahalta siitä täytyy tuntua.
Ja mie luulen, että just tuo ajattelutapa tappaa minut jokupäivä.

 Koska mie tiän, että se on jokaisen oma valinta.
Ja silti son itsemurhaa.

 En mie pitkään aikaan ole kethään ymmärtäny, tai en varsinkaan niitä kahta.
Molen pelänny ajatella, koska son tehny minut voimattomaksi.

 Mien voi olla halveksimatta, vaikka olen varmaan ite vielä pahempi monessa asiassa.
En tässä, mutta monessa muussa.

 Ei millään pahalla muille ihmisille, mutta se vain laittaa miettimään, mikä oikeasti merkittee kelleki.

Jos tärkeintä onki vain saaha haluamansa.
Se on sairaus.