Se aika viikosta, ko ehtii raahautua koneelle ekaa kertaa kunnolla, niin että pystyy oikeasti kirjoittahmaanki jotaki. Mie olen lähiaikoina ollu kovin vähän konheela.
 On ollu niin paljon muuta.
Eilinen oli ehkä yksi minun elämän hienoimmista kokemuksista. Nasujaiset, (nykyään ykkösten tervetulaisjuhlat, koska nasutus on kielletty ja muuta tyhmään, mutta kuitenki) niiden jatkot alppipuistossa, ja loppu ilta taiteiden yössä ja kiasmalla. Se oli aivan tajutonta.
 Niin hienoa, että mie melkein itkin, ko piti lähteä puoli kahen maissa viimisellä ratikalla kämpille.
Mien olis halunnu lähteä ja onneksi se halasi minua ja halusi numeron ja lupasi heittää viestillä. Uudet kaverit on jotain, mitä ennen sai niin harvoin.
 Tässä vaiheessa täällä törmää koko ajan uusiin ihmisiin. Sellasiin, joita kiinnosta ja jotka on mukavia ja muutenki hienoja tyyppejä. Tavallaan mie odotan maanantaita, vaikken jaksais välttämättä koulua kaheksasta neljään. Ihmiset kuitenki piristää, paljon. se on hienoa.

 Nyt, eilisen jälkheen ko olen yksin täälä omassa kämpässä, mie samala nautin siitä ja vihhaan sitä, että olen yksin. Mien haluais että porukat olis täällä vielä, koska silloin eilinen ja kaikki muu olis menny multa ohi, mutta mie haluaisin että joku olis tässä minun kans ees vähän aikaa.
 Ehkä jossain vaiheessa.
Nyt viikonloppu on vain aikaa jolloin voi totutella olla yksin ja vähän laittaa paikkoja vielä, vaikken yhtään jaksais.

Pitäisi riipustaa Pride-lippu seinälle, ja laittaa jotain muutaki omaa esille.