Jos voisi muuttaa jotain itsestään, ihan mitä vain, muuttaisinko mie?
 Loppujen lopuksi, niin paljon ko olis parannettavaa.
Niin monta luonteenpiirrettä, jotka voisi vain pyyhkiä pois.
 Mien varmaan koskisi.
Tai emmie enää tiedä, ehkä mie nykyään muuttaisin.
 
Mulla on ollut tapana sanoa, että ne asiat on tehneet minusta tämän, joka mie olen.
 Mutta olenko mie missään vaiheessa pyytänyt saada olla niin paljon oma itseni, ettei ihmiset enää uskalla puhua mulle?
Enkai mie ennen ollu.
 En ainakaan muista.
Kai se alko silloin, ko mie aloin itkeä.
 Sen jälkeen ko mie tajusin, etten mie voi kerätä.

Ehkä mie ansaitsen sen, ettei mulle haluta kertoa mitään. Ei, en ehkä, vaan mie taidan ansaita.
 Tai sen, että saan kuulla, miten mie tapan vielä jonku, erään tietyn, käytökselläni.
Joo joo, sen psyyke ei kestä sitä.
 Kestäiskö minun sitten sitä, että nielisin sen yleyden, jota mulla ei oikeastaan enää taida edes olla?
Mie luulen, ettei se kestäis.
 Mureneminen on tehty nykyään niin helpoksi.

Sitä myydään, mediassa, ihmisten puheissa.
 Masennusta.
Sairauksia, jotka on ihmisten koriven välissä.

Miten moni sairastuis tosissaan, vaipuis niin syvälle, jos joku ei olis sanomassa, että
"sulla on oikeus tuohon, koska sie olet sairas?"

 Mie luulen, ettei moni.
Eihän ennenkään. Kai ongelmallisia ihmisiä on ollut aina, mutta ei koskaan näin paljon, tällä asteikolla.
 Se kaikki tehdään liian helpoksi.

Kyllä mieki olisin masentunu, jos ne ammattilaiset, joilla mie olen käyny, olis sanonu mulle sen niin, ko muille sanotaan.
 Olis kattonu vakavana, ja paukauttanut, että mie olen sairas.
Mie olisin uskonu siihen.
 Ihminen alkaa elää kuulemiensa asioiden mukaan.
Pitää niitä ainoina oikeina vaihtoehtoina.
 Sitä sanotaan myös idioottimaisuudeksi, luulisin.
Aivopesula, sitä se on.

 Missä vaiheessa mie aloin nauttia kivusta?
Sen aiheuttamisesta muille, tai itelle. Ei fyysisenä, vaan psyykkisenä.
 Mie uskon, että siitä on kauan.

Mutta en mie aina ollu näin vihanen.
 Mien vain ole tyhmä. Enkä kuuro, tai sokea.
Mie kuulen kyllä, jos en asian omaisilta, niin jostain.
 Ei kenenkään ole pakko kertoa mulle mitään, en mie voi pakottaa,
mutta ei minunkaan ole pakko puhua sitten.

Koska vaikka ideana jossain vitun terapiassa on, että me saadaan puhuttua,
 niin mien aio olla se, joka puhuu omista asioistaan, jos muut ei sitä minun kuullen tahdo tehdä.

 Mistä helvetin porukasta täällä enää edes puhutaan?
"Mien oikeastaan kuulu teän porukkaan"..
 Ei taida olla enää meitä.
Mien ole sisällä siinä porukassa, Maija ei tunne olevansa, Komulainen ei halua olla.
 On enää yksittäisiä ihmisiä, jotka ei kaikki osaa elää ilman toisiaan.
Jos ainut keino irrottautua siitä, rikkoa se piiri lopullisesti, ennenko joku tukehtuu, on rikkoa omat välinsä joihinki ihmisiin,
 mie olen valmis tekemään niin.
Olis tekopyhää sanoa, että mie tekisin sen muiden vuoksi. Ei, mie ajattelen lähinnä itseäni.

Loppu peleissä, ihmisillä, ainakin mulla, on varaa luopua kaikista muista, paitsi itsestään.
 En mie silti halua.

Kiitos Maijalle ja Komulaiselle.
           Mie oikeasti arvostan teitä.

Mie olen huomannut, ettei kovin monet kysy minun mielipidettä.
 Etten mie voi kieltää ihmisiä tekemättä asioita oman päänsä mukaan.
Niin, en mie voi kieltää, vaikka se sitten sattuis minuun.
 Mutta minun ei ole pakko hyväksyä.